”Kun muistot ylittävät unelmat, loppu on lähellä. Todella menestyvän organisaation tunnusmerkki on valmius luopua siitä, mikä teki siitä menestyksellisen ja aloittaa tuoreesti.”

Nämä tohtori, bisneskirjailija Michael Hammerin sanat ovat käyneet usein mielessäni seuratessani viimeaikaista luovuus- ja innovaatiokeskustelua. Puhetta luovuuden, luovan talouden, ”luovan luokan” ja innovaatioiden ympärillä on riittänyt, mutta onko Suomen kansantalouden, eri liikeyritysten, tutkimusryhmien ja teknologian kehittäjien kurssi varmasti kohdallaan?

Ehkä on, ehkä ei. Euroopan Unionin keskeisenä tiede- ja teknologiapoliittisena tavoitteena on talousalueen innovaatiokyvyn ja siihen liittyvien luovien prosessien kehittäminen entistä herkempään, tehokkaampaan ja tuloksellisempaan suuntaan. Tämä lähtökohta on myös linjattu talous-, tiede- ja teknologiapoliittiseksi tavoitteeksi eri asiakirjoissa. Innovaatiotoimintaa koskeva kehitystyö koskettaa EU:n piirissä niin julkista sektoria kuin yliopistomaailmaa ja elinkeinoelämää.

Miten vastata käytännössä tähän haasteeseen? Tein linjauksia asiasta DI Ilkka Kakon kanssa kesällä 2007 Barcelonassa maailman tiede- ja teknologiapuistojen vuosittaisessa konferenssissa pidetyssä ”Homo Creativus” -esitelmässä. Erityisen tärkeitä nykypäivän innovaatiotoiminnassa ovat eri toimialojen ja organisaatioiden rajapinnoilla tapahtuvat kontaktit sekä niihin liittyvät yllättävätkin yhteentörmäykset (nk. serendipisyys-periaate). Eri yhteisöjen väliset tarttumapinnat onkin nähtävä eurooppalaisen innovaatiotoiminnan yhtenä keskeisenä lähtökohtana ja kehityspotentiaalina.

Luovuus, innovaatiot, luova talous ja luovat toimialat ovat esimerkkejä avainkäsitteistä, joihin kohdistuu suurta mielenkiintoa sekä kunnianhimoisia tutkimus- ja kehitysintressejä. Sanoihin on liittynyt myös suoranaista aikalaiskiihkoa, mikä on epäilemättä johtanut ”innoflaatioon” – erilaisten luovuus- ja inno-alkuisten sanojen merkityksen romahtamiseen. Samanlaista hype-puhetta totuttiin takavuosina kuulemaan kyber-, digi- ja mobiili-etuliitteiden kautta. Sen(kin) vuoksi luovuus- ja innovaatiokeskustelun käsiteanalyyttinen tarkastelu sekä kriittinen ”käsitteen koettelu” (die Anstrengung des Begriffs) olisivat filosofi Hegelin hengessä paikallaan.

Toisaalta luovuus-termillä on runsaasti kysyntää, ja esimerkiksi professori Richard Floridan ”luovaa luokkaa” koskevat ajatukset on omaksuttu dynaamisen aluekehityksen keskeisiksi periaatteiksi eri puolilla maailmaa. Luovan luokan arvoilla ja toimintaperiaatteilla katsotaan myös olevan suora yhteys ”luovan talouden” prosesseihin ja problematiikkaan.

Mitä on innovaatio? Innovaatio voi olla uusi tuote, prosessi tai organisatorinen rakenne, joka edesauttaa menestymistä markkinoilla. Perinteisessä suljetussa innovaatiomallissa katsotaan, että oma organisaatio omaa riittävästi tietoa ja osaamista. ”Koteloitumalla” ympäristöstä ajatellaan varmistettavan kilpailukyky markkinoilla. Viime vuosina on kuitenkin yleistynyt avoimeen innovaatioon (open innovation) liittyvä keskustelu. Kysymys on jopa paradigmaattisesta käänteestä.

Innovaatioympäristöjen tutkimuksessa näkökulma on sekä laajempi että syvempi kuin innovaatiojärjestelmien tutkimuksessa. Innovaatioympäristön syntyyn vaikuttavat mm. alueiden historia ja kulttuuri, organisoitumisen tavat sekä ajan myötä syntyneet käyttäytymismallit. Pohjoismaissa keskeisenä periaatteena on ollut innovaatioprosesseissa nk. triple helix -malli, jolla tarkoitetaan korkeakoulujen, julkisen sektorin ja yritysmaailman välistä kolmikantaista yhteistyötä.

Mutta miten luoda uutta ja arvokasta? Albert Einstein (1879–1955) totesi aikoinaan mielikuvituksen olevan tietoa tärkeämpää. Kirjoituksen loppulauseeksi sopisi myös nobelisti-fysiologi Albert Szent-Györgyin (1893–1986) oivaltava kiteytys:

Uuden löytäminen perustuu siihen, että näkee mitä kaikki muutkin ovat nähneet ja ajattelee, mitä kukaan muu ei ole ajatellut.