Osuit samaan johtopäätöskysymyksee, jota olen miettinyt ja nyt näyttäisi kulkevan siihen suuntaan, että kuiluja on syntynyt. Tietoyhteiskuntaohjelmilla yritettiin hyviä asioita. Lähestyminen oli kuitenkin yllättävän teknisesti painottunut. Näin jäkikäteen ajatellen ymmärrän, miksi esimerkiksi omassa koulussamme päädyttiin siihen, että teemme kaksi strategiaa. Tietostrategia ei koskettanut ihmisiä, kouluyhteisöä ja oppimista.

Hyödyt ovat hautautuneet haittojen alle. Lähes päivittäin kohtaan kysymyksen ajan riittämättömyydestä. On minullakin keskeneräisiä käsitöitä (konkreettisia ja abstrakteja). Työelämässä osa haluaisi nyt pysäyttää ajankulun ja rauhoittua tekemään töitä. Juha Siltalaa kannattaisi varmaan lukea, olen kuunnellut kerran työn huonontumisesta. Arvelen monien löytävän itsensä sieltä. Kun sitten yhdistetään mukaan kaikki pahuus, jota surmasta internetistä löytyy, on muutosvastarinta saanut käsiinsä maistuvat argumentit.

Ongelma on siinä, että maailma ei pysähdy. Tuotanto, kulutus, työ ja eturintaman koulutus toimivat jo nyt ubiikissa ympäristössä. Ei puhuta erikseen virtuaalisesta ja reaalisesta vaan virtuaalinen sulautuu reaaliseen.

Suomessa tasa-arvoa on pidetty tavoiteltavana. Ehkä se ei enää ole sitä. Koulumaailman näkökulmasta tämä olisi hyvä tunnistaa ja tunnustaa. Jos esimerkiksi joku koulu ei tarjoa sosiaalisen median kansalaisvalmiuksia, tämä tulisi kertoa, jotta vanhemmat ja opiskelijat osaisivat tehdä omat valintansa. Tämähän voisi olla positiivistakin. Koulu rakentaisi maineensa sille, että täällä keskitytään kasvokkaiseen työskentelyyn, suodatetaan maailman hälyä, pidetään tietokoneet kiinni ja ollaan vanhanaikaisen turvallisesti perusasioitten äärellä.

Näyttää siltä, että on paljon opettajia, jotka eivät halua antaa median käytölle opetuksessa riittävän merkityksellistä jalansijaa. Olisiko tämä hyväksyttävä ja lopetettava tietostrategioiden tavoitteisiin pyrkiminen yms.?

Verkkotyöskentely pitää sisällään noiden ulottuvuuksien molemmat päät, siis se on sekä helppoa että vaikeaa, halpaa ja kallista jne. Mielestäni verkon yksi keskeinen ominaisuus on juuri polarisoitumisen näkyväksi tuleminen (tarkoitan, että ehkäpä kaikki elämä on polarisoitunutta, mutta verkossa se huomataan ja koetaan selvemmin). Tällä ääripäätoteutumisella on sekä yhteiskunnallisia että paikallisia ja tilannesidonnaisia vaikutuksia, ja esimerkiksi pedagogiikassa on tärkeää olla tietoinen ja nähdä ääripääilmiöt käytännön tilanteissa.

Itse olen kuvannut verkon polarisoitunutta luonnetta kokemusulottuvuuksilla nopea-verkkainen, etäinen-läheinen, paljastava-pelottava, pirstaleinen-hahmotettava, yllättävä-turhauttava, addiktoiva-kiinnostava, kuormittava-tehokas. Myös niiden tajuaminen verkkokäytännöissä on tärkeätä, jotta osataan edistää vaikkapa hyvää verkkovuorovaikutusta, mitä se sitten onkaan.

Kiitoksia erittäin näkemyksellisistä ja ajatuksia herttävistä kommenteista! Näiden pohjalta on hyvä jatkaa kehittelyä, jota olen jatkanut muun muassa blogissani.

Tuntuu siltä, että ihmisen pitää ensin menettää jotakin ymmärtääkseen sen arvon. Näin voi olla myös tasa-arvoisuuden laita. Jos tarkastellaan sosiaalista mediaa vaikkapa afrikkalaisesta näkövinkkelistä, kun esimerkiksi Skype kuuluu joissakin maissa kiellettyjen ohjelmistojen listalle ja internet-yhteyksiä voi käytännössä käyttää vain työpaikalla - ja siis vain työtehtävissä, web2.0:n suuret odotukset törmäävät suuriin haasteisiin.

Meillä haasteena on enemmänkin viitseliäisyys ja halu kokeilla uutta vaikka vanhakin tuntuu vielä kelvolliselta (kun ei kovin tarkkaan sitä tutki).

Tasa-arvo erkanee, kun talous ja sosiaaliset rakenteistumisen muodot kehittyvät kiivaasti ja yhdenvertaisuusjärjestelmät taantuvat tai polkevat paikoillaan.

Mikäli verkko-opetuksessa yhdistyvät ääripääilmiöt ja ne tulevat selvemmin esille kuin kasvokkain arkielämässä oltaessa, voisi verkkoareena toimia tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden ilmapuntarina.

Näin saataisiin tietoa yhteiskunnan tarpeisiinihmisten yhdenvertaisten mahdollisuuksien turvaamiseksi. Mikäli tähän yhä pyritään.